Välillä tuntuu, että pimeys mielessäni lisääntyy. Se peittää, hämärtää kaiken ilon. Se viekottelee, neuvoo olemaan syömättä, kauhistelee suklaan kaloripitoisuutta ja vinkkaa menemään joka päivä salille. Se saattaa liittyä jotenkin syksyn pimeyteen, masennukseen tai vastaavaan, mutta kuka tietää. Se on kamalaa aikaa. Kun ei voi katsoa itseään peilistä nyrpistämättä nenäänsä. Kun ei voi olla lähtemättä salille vaikka tietää itsekin, että välillä lihaksetkin kaipaa lepohetken kaiken muun lisäksi. Kun ei voi mennä nukkumaan ilman sitä, että on hieman nälkä. Kun pitää tuntea, miten vatsalihakset melkein kramppaavat.

Onneksi näitä kausia on vähän. Ne iskevät yleensä syksyyn, ja kummasti myös tupakanpoltto ja kaikki muutkin paheet viekottelevat enemmän. Olen onnistunut pitämään polttamisen melkein vain viikonloppuina, mutta ote alkaa lipsua. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni, takoa järkeä. Lyödä oikein kunnolla kasvoihin, että nainen ala ajatella.

Mutta ei se ole niin helppoa. Se on sikavaikeaa. Vaikka kuinka yrittäisi.

Ja taas pikku prinsessa istuu ikkunassa/ aikuisten rakentamassa vankilassa/ suu pysyy kii silti apuu huutamassa/ ilman rakkautta se istuu ikkunassa