Heihei mitä kuuluu/ sä kysyt ja kaikki on ookoo

Soittamiseen voi uppoutua, siihen voi paeta ja se pelastaa. Kirjoittaminen, noh, minä en ole kunnon kirjoittaja. Kyllä tekstiä syntyy, jos haluan, kyllä minua aina jokin vetää kirjoittamaan. Mutta, en ole siinä hyvä, en ole pitkään aikaan edes kirjoittanut. Soittaminen, no en osaa sitäkään hyvin. Varmasti saatan osata paremmin kuin jotkut muut, mutta varmasti myös olen muita tuhannesti huonompi. Ei siinä mitään, mutta kun tulee syksy, ja soittotunnit alkavat, silloin vihastuu. Mutta nyt minä kaipaan niitä. Tunnetta, kun on harjoitellut ja saa kehuja. Tai kun on soittanut konsertissa niin hyvin, että poskia punoittaa ja on hengästynyt olo. Pakko lisätä vain, että niitä on myös tuntikausien tuskat lämpimässä huoneessa, tappelemassa pariäänien kanssa, itkemässä, kun jokin tietty hyppy ei mene sadankaan toiston jälkeen kohdalle. Tai silloin, kun on säestysharjoituksissa sen kappaleen kanssa ekaa kertaa ja ei tiedä säestyksestä mitään ja pelottaa ettei osaa ulkoa. ja se säestäjäkin on välillä pelottava.

Kuitenkin, minä voin puhua soittamisen ihanuudesta kauan. Minä voin puhua myös lukemisesta, kirjoittamisesta kauan. En tiedä, kummasta voisin kirjoittaa kauemmin. Ehkä en haluakaan tietää.

Mä kirjoitin jonkun aikaa sitten päiväkirjaani näin:

"Joku on hyvä urheilemaan, toinen puolestaan omistaa absoluuttisen sävelkorvan. Jollekin tarinat ovat kaikki kaikessa, toinen taas elää luonnosta, eräs ei pääse irti tietokoneesta.

Mutta mitä pitää tehdä, jos rakastaa liikuntaa, palo vetää musiikkiin, sydän kirjoittamiseen ja pää hymyilyyn?

Ehkä mä oon outo."

No, ehkä tämä kaikki on vain normaalia, lapsellista teinin itsensä etsimistä. Mutta mä en ole koskaan halunnut olla normaali, mä olen halunnut olla aina jotain erikoista. Vieläkään mä en usko siihen täysin.