Mä ihastuin suhun pari viikkoa sen jälkeen, kun olin vakuuttanut, että en ollut ihastunut kehenkään. Mä en ymmärrä, miten siinä niin kävi. Mä ihastuin suhun silloin, kun kerroit esimerkin kun käveltiin kahdestaan vaunulle, kumpikin omilleen nukkumaan. Sä kerroit, että olit eräästä Aku Ankasta lukenut, että eräs nainen oli ihastunut Akuun, koska Aku ei ollut roikkunut hänen perässään. Sitten lisäsit, kun kaksi ystäväämme juoksi peräämme ja huusi mua, että sä et ollut tossun alla. Mä myönsin. Sä sanoit olevasi taivasalla. Mun olis pitänyt sanoa, että ei, sä oot kainalossa.

Mutta en mä sanonut. Nyt, eilen näin sut seuraavan kerran. Mä en enää aio yrittää sua. Sä sanoit mulle, että ei sun kannata yrittää mua. Mä hymyilin ja virnistin, ei tietenkään. Mä hymyilin pakosta koko loppuillan ja sitten kun kaikki oli lähtenyt, mä menin kuunteleen angstiräppiä parvekkeelle ja kiitin jumalaa siitä, että mulla ei ollut tupakkaa.

Sinä iltana mä lupasin, että mä luovutan. Mä lopetan taisteluni jonkinasteista syömishäiriötä vastaan, ja teen itsestäni kauniin, lihaksikkaan ja suloisen. Sellasen, että sä haluat mua. Bodatut lihakset, sixbäkki ja kaikkea sitä, mikä on tavoittelemisen arvoista.

Ei kai siinä ollut järkeä, luultavasti vain nauraisit minut pihalle, kun kertoisin, että mä oikeasti tykkään. Että mä tykkään enemmän kuin kenestäkään muusta. Ei, mä en aio sanoa sulle ikinä niin. Mä vaan hymyilen ja muistan aina, ei sun kannata mua yrittää. Mutta miksi ihmeessä sä olit sinä iltana vihjaillut ja hymyillyt mulle kauniisti? Miksi ihmeessä sä olit antanut ymmärtää, että tästä voisi tulla vielä jotakin muuta.

Illalla sängyssä mä en itkenyt, mä olin liian kova siihen. Tai en mä ole kova, mä olen sisimmältäni vain jo niin paatunut, että kyyneleet eivät tulleet, vaikka mä halusin.

Seuraavana aamuna mä aloitin täydellisyyden tavoittelemisen.