Tää tulee loppu/niinku kaikki aikanaan/kaikki muistot sust vielä kauas haudataan/mut ku näen sut/ja sä katsot kysyvästi/en ikinä pystykään sanomaan hyvästi

Jotenki just nii sama olo kun tuossa biisissä. Mut ku näen sut. Joo, viikonloppuna mä näin. Mä juttelin. Olin hankala. Ja niin sokerihumalassa, että lauantai on kuin muisto vain. Mä muistan kun tulin kotiin, niin tn kanssa vähän katottiin toisia ja sanottiin että jaahas, sellanen ilta sitten nyt. Mut miks rutossa sun pitää sanoa mulle yhdessä välissä (kumma kyllä tämäkin hyvin puhtaana muistoissa) no nii meehän rakas oho eiku.. Se ärsyttää. Minä olen kiinnostunut, mä myönnän. Mä saatan olla rakastuneempi/ihastuneempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Mutta mä muistan myös sen, ku mä sanoin sulle että mä oon jo sun vieressä. Ja sä sanoit mulle että ei sun kannata mua yrittää. Minä en yritä sua enää ikinä. Mä lupaan sen itelleni nyt. Mä en nolaa enää itseäni toista kertaa tunnustamalla (ainakin vähäsen) toiselle, että mä tykkään siitä. Mutta nyt vaan odottelen ja haaveilen ja yritän unohtaa.

Valitettavasti ne kasvot pyörii mun päässä vähä väliä.

Mutta asiasta viidenteen. Tämä päivä on taas vaihteeksi ollut niitä päiviä, jolloin tuntee ittesä oikein kunnon läskiksi ja possuksi ymsyms. Paikatki niin jumissa eilisestä salikäynnistä ku ikinä, laittoin vähä lisää rautaa tankoon. Näin kai sen pitääki tuntua. Mutta silti aika tuskallista, ja kun katsoo itteään peilistä, tuntuu että mikään ei ole muuttunut. Tänä iltana säbää, nam<3 syksyn eka vuoro taas vaihteeksi, varmaan aika säätöä eka kerta. Kävin tuossa puol tuntia kävelemässä junaradalla ja yhdellä mun omalla, hienolla paikalla. Jotenki vaan tuntu, että siitäki on se taika häipyny. Mutta oli rentoa, aurinko paisto ja linnut laulo ja tuli punaset posket ja vähä lihakset verty. (mä vaan näytän tuulitakissa ihanan laihalta)

Kun tulin kotia päin, mua rupes hirveesti alkaa himottaan kirjottaa tarina itsestäni mun kavereista ja silleen Muoksia tietenki kaikkea, mutta kuitenkin. Kirjoittaminen on taas alkanut jotenkin tuntua mieltälämmitävältä ajatukselta, tosin pitää pitää huolta, että musiikki ei lähde karkuun. Olisi huippu kertoa kaikkea, mä tiedän jo, miten yksi kohta alkaa: Sinä päivänä, syyskuussa, kun omenat punersivat ja puolukkaan saattoi lähteä, minä uskalsin toivoa. Toivoa hiukan enemmän kuin ennen.

Joo, tuo oli oikeestaan aika säälittävän kuulonen. Aluksi tuota puolukkajuttua ei tartennut tulla tuohon, mutta se vaan ilmesty jotenki siihen. Ehkä mun siltikin kannattaa pysyä vaan rauhassa tällä blogikirjoituksen puolella.

Kuittaan.

Ai niin, alkusanat oli McManen ja Sanan biisistä Hyvästi.